Uhhuh. Olen viettänyt taas aika paljon aikaa blogeja lukien ja nyt yllättäen iski ahistus. Ahistus! Miten on mahdollista, että “kaikki muut” ajattelevat koko ajan jotain? Siis muutakin kuin sitä mitä itse parhaillaan tekevät, suhteitaan lähipiirin ihmisiin tai muuta maallista. Mistä niillä (teillä?) riittää siihen aikaa ja tarmoa?
Mulla on listoillani useampi kymmenen blogia, jotka olen luokitellut kategoriaan henk.koht., mutta eivät nuo penteleet mitään henk.kohtaisia kirjoita. Ne ottavat kantaa, osallistuvat, kommentoivat. Phuuh, päivästä toiseen…
Okei, okei, kateus sumentaa pään. Ja sekin on totta, että mulla on listoilla vielä useampia kymmeniä perhekategoriaan kaadettuja blogeja, eikä niissä taatusti jorista mistään muusta kuin siitä, mitä lapsi tänään jokelsi ja millä kokoonpanolla käytiin kaupassa. Sellainen kai luonnistuisi multakin :P (ja joo, täällä todisteet)
Kuitenkin mulla on sellainen olo, että voisin ajatella enemmän ja sit vastaavasti vaikka tehdä vähemmän. Kirjoitin joskus kolumninkin siitä, kuinka olen kaiken touhottamisen ja arjen säätämisen keskellä hukannut kyvyn ajatella ja pohtia. Se kolumni tietysti syntyi siten, että ensin mietin kiivasti ja iäisyyden jotain lennokasta kirjoitettavaa, mutta en keksinyt ja sitten keksin “nokkelasti” kirjoittaa siitä etten keksinyt. Plaah…
Olenkohan mä nykyään edes mitään mieltä mistään? Varmaan olenkin, mutta enimmäkseen käytän mieltäni kauppalistan pohdiskeluun ja sellaiseen. Ja pakko tunnustaa, että ei tällä ole paljon tekemistä sen kanssa, että olen nyt ns. kotirouva - työelämässä aikaa ajatteluun on ehkä vielä vähemmän.
Itse asiassa ylivoimaisesti eniten olen viime vuosina saanut synnytettyä ajatuksia silloin, kun olin eka kertaa äitiyslomalla ja vauva oli ihan pieni. Se nimittäin nukkui KOKO ajan, ja mä kävelytin vaunuja ympäri tätä melko yksitoikkoista asuinaluetta. Mun piti ottaa aina paperia ja kynä mukaan, että saisin kirjattua ylös edes joitain tärkeitä oivalluksiani (heh, tiedä sitten miten tärkeitä olivat, kun tuoreen äitiyden hormonihöyryissä niitä pyörittelin).
Pitäsikö mun nyt sit tehdä jälkijättöinen uudenvuodenlupaus ja yrittää olla ahkerasti MIELTÄ. Siis mieltä asioista, jotka eivät mulle erityisesti kuulu (heh) tai ainakaan suoraan mua kosketa. Enkä mä tällä mitään yhteiskunnallista osallistumista tavoittele, ainoastaan sitä, että saisin venytettyä aikaani muuhunkin kuin siihen ihan pakolliseen. Että en vain lukisi tai kuulisi asioista ja toteaisi “jaaha”, vaan näkisin vähän vaivaa ja muodostaisin jonkintasoisen mielipiteen siitä…
No joo. Ans kattoo ny, sano turkulaine.
