Kriisinmetsästäjä helmikuu 16, 2008

Mittariin tuli pyöreitä vuosia. Nyt kai pitäis kehittää se ikäkriisi jostain…? Mietitäänpä:

 - Opinnot (gradu) on kesken. Ehkä ikuisesti. Ikävä kyllä se ei oo häirinny mua – henkisesti, saati muuten – vielä millään lailla. Mitä nyt äidin huomauttelu on hieman rasittavaa välillä ;)

- En ole vielä ehtinyt uraputkessa konsernijohdon tasolle. Tai no, jos tarkkoja ollaan, olen vielä melkolailla samalla arvo- ja palkkatasolla kuin aloittaessanikin :) Mutta toisaalta tiedän hyvin, että jos olisin jotenkin onnistunut hilaamaan itseäni reilusti tikapuilla ylöspäin tähän päivään mennessä, mulla ei taatusti olis näitä 1,7:ää lasta. Tai ainakin tuon esikoisen olis hoitanu joku muu kuin minä. Eli eiköhän tässä ehdi vielä, monenmoista. Yks tai korkeintaan viis asiaa kerralla, siinä mun johtolauseeni uralle ja yleensä elämään.

- Naamaan on tullut ryppyjä. Ihan tosi on! Mä en tosin ole koskaan ollut mikään ryppyrasvafirmojen kohderyhmähenkilö, kun olen vakaasti sitä mieltä, että ryppyjä tulee tasan sama määrä, teki niille jotain tai ei. Siis rypyt, hyökykää päälleni, minä en piittaa!

Tämä kaikki on tietysti silkkaa huumoria. Aihe tuli kuitenkin mieleen, kun muun muassa äskettäisessä luokkakokouksessa huomasin, että monia ikäisiäni tosissaan ahdistaa se, mitä on tähän ikään mennessä tullut tehtyä ja vielä enemmän tietysti se, mikä on vielä tekemättä. Siis nämä klassiset: ei ole vielä lapsia / on lapsia, eikä muuta ole ehtinyt. Tai opinnot ovat kesken / ahkera opiskelu on vienyt muun elämän. Tai oma ala ei ole vielä löytynyt / ura on huippu mutta niin uuvuttava. Tai ei ole kumppania. Tai rahaa. Tai töitä. Tai muuten vain kaikki menee pieleen… 

Mun on ainakin tällä hetkellä mahdoton löytää itsestäni mitään noita tuntemuksia. Ei kriisin kriisiä missään!

Okei, okei, mun elämässäni ei pitäisikään olla mitään valittamista, päinvastoin. Mä olen ollut helvetin onnekas (vaikka se gradu jäikin roikkumaan – ja siinähän ei onnella tai sen puutteella ollu osaa eikä arpaa), ja siksi en pysty edes teeskentelemään mitään kriisiä just nyt.

Mut jos tämä muita kriiseilijöitä yhtään lohduttaa, mä olin ihan hirviö murrosikäisenä ja mummona musta tulee taatusti kaamea riivinrauta. Eli antakaahan mun nyt sit nauttia edes tästä tasakymmenestä ilman syyllisyydentunnetta kriisittömyydestäni :D

Parasta journalismia? helmikuu 15, 2008

Näemmä osaan innostua (lue: pillastua) nykyään muustakin kuin vaipoista tai sisustussuunnitelmista. Äskettäin esimerkiksi suorastaan vimmastuin Bonnierin journalistipalkinnon vuoksi…

Tuota palkintoahan on nyt jaettu muutamia vuosia ja mikäs siinä, mahtuuhan maailmaan palkintoja. Ärsytti silti, kun ehdokkaita julistaessaan palkintolautakunnan puheenjohtaja Merja Ylä-Anttila vuolaasti kehui palkintoa ”Suomen journalismin Oscareiksi”.

Joo, joo, melttosin sohvalla – oskaritpa hyvinkin, eikä yhtään hyvässä mielessä.

Oscar-pystithän jaetaan nykyään (vai aina?) lähes yksinomaan suurten yhtiöiden suuren rahan massatuotannoille. Jotka epäilemättä ovat monet hyviä, ei siinä mitään… Mutta on aivan turha tulla väittämään, että palkinto jaettaisiin ehdottomasti sille Parhaalle Ohjaajalle, jos voittajaksi oikeasti on mahdollisuuksia vain niillä rahakkaimmilla taloilla.

Sama ongelma vaivaa – turkasen kovasti! – tätä journalistipalkintoakin. On kokemukseni mukaan ihan yleinen vitsi journalistien keskuudessa seurata, miten ehdokkuudet taas tällä kertaa jaetaan isojen mediatalojen kesken. Nytkin mukaan on valittu ainakin Sanomien, Alman, YLEn ja Yhtyneiden lippulaivojen tuottamia journalistisia helmiä. Joku surkea marginaalijulkaisu otetaan mukaan joka vuosi pakollisena vähemmistöedustajana. Tällä kertaa kunnian sai Maaseudun Tulevaisuus (hih, raadilta sinänsä hupaisa lipsahdus, onhan MT Suomen 3. luetuin päivälehti).

En suinkaan tarkoita, että ehdotetut journalistit tai journalistiset tuotteet olisivat jotenkin huonoja – kaikkea muuta! (Tai no, yksittäisistä valinnoista voidaan olla monta mieltä, mutta se kai on tarkoituskin.) Minua vain risoo hemmetisti se, että annetaan ymmärtää, että tässä nyt on kaivettu työllä ja tuskalla esiin maan parhaat journalistiset voimat…

On hiukan eri asia kirjoittaa monta viikkoa (?) Hesarin kuukausiliitteeseen juttua kuin vaikka tehdä parissa päivässä iso viikonvaihdejuttu haastavasta aiheesta paikallislehden sunnuntaisivuille. En myös ymmärrä yhtään, miten muka journalisti on heti jo lähtökohtaisesti parempi, jos hän esiintyy valtakunnallisella televisiokanavalla tai median levikkiluku on maan huippua.

Minusta journalistinen taito on MYÖS sitä, että pystyy haastavissa perusolosuhteissa, rutiinikeikalla, kiireessä tai tiukalla budjetilla tuottamaan laadukasta journalismia, kaivamaan esiin tärkeitä – vaikka sitten hyvin pienelle joukolle tärkeitä – uutisia ja / tai koskettamaan lukijoita. Että ei tarvitse olla ulkomaankirjeenvaihtaja, ruutukasvo, useita kirjoja kirjoittanut luottotoimittaja tehdäkseen huippujournalismia. Jutun ei tarvitse olla värikuvitettu kahdeksan aukeaman reportaasi ollakseen hyvä, vaan hyvään riittää usein alle 3000 merkkiä tai kaksi minuuttia kuvaa tai yksi kahdeksan tunnin työpäivä – ja useimmille tämän maan journalisteista sen on riitettäväkin.

Vertaisin tilannetta siihen, että kaksi kuvaajaa lähetetään samalle keikalle – toiselle annetaan kertakäyttökamera ja vartti aikaa, toiselle rajoittamaton määrä aikaa ja kamerakalustoa. Keikan jälkeen huippuvarusteltu kuvaaja palkitaan Vuoden Kuvajournalistina.

Ilman muuta on sula mahdottomuus IKINÄ pistää kaikkia maan journalisteja missään kisassa täysin samalle viivalle vertailua varten. Silti väitän – vaikka en nykyistä ehdokkaiden valintaprosessia perusteellisesti tunnekaan – että melko helposti olisi mahdollista nostaa Bonnierinkin palkinnon sisällöllistä tasoa (ja samalla sen arvostusta alalla). Pitäisikö kenties pyytää vaikka eri medioita valitsemaan omat ehdokkaansa ja lähettämään tuotoksia kisaan? Pitäisikö palkintoja jakaa järkevämpiin sarjoihin – vaikka sitten paikallis- ja maakuntamedioita omiinsa? Pitäisikö ehdokkaita etsiä aktiivisemmin tai eri medioiden sisältöjä kahlata perusteellisemmin, eikä vain odotella, minkälaisia ehdotuksia posti tuo tullessaan? Viimemainittuun tarkoitukseen Oscar-tyyppisestä sovellettu laaja valitsijamiessysteemi ei ehkä olisi ihan huono idea.

No, tietysti on niin, ettei Bonnierin väkeä kiinnosta tuoda hienoon gaalaansa jonkin pitäjälehden urheilutoimituksen avustajaa, vaikka tämä suoltaisi miten uskomatonta kamaa hyvänsä. Koko kisassa nimittäin on ikävä selkääntaputtelun maku: ”Varmaan tarttee joku Neloselta palkita tänä vuonna, kun Maikkari oli viimeksi niin näkyvästi esillä”. Tai sitten yksinkertaisesti vain on niin, että 95 prosenttia valtakunnan journalisteista syytää pienissä toimituksissaan surkealla palkalla päivästä toiseen silkkaa mitäänsanomatonta sontaa…

Pitää varmaan kasvaa isoksi, ansaita sijoittajana muutama miljuuna ja perustaa oma kansallinen journalistipalkinto :)

Varmistamalla paras helmikuu 4, 2008

Mies sairasti ulkomailla, kävi lääkärissäkin. Onneksi oli vakuutus. Tultiin kotiin, ja mies täytti vakuutusyhtiön korvaushakemuksen. Kului vähän aikaa ja vakuutusyhtiöstä tuli kirje. Halusivat varmistaa muutamia pikkuasioita:

- Kenen nimellä vakuutus olikaan otettu? (No, haloo, sillä nimellä joka korvaustakin hakee. Sama tyyppi, jolle tämän kirjeen lähetitte!)

- Mikä on vakuutusyhtiön nimi? (Öhöm, olisiko ehkä se, jonka korvaushakemus täytettiin ja johon se lappu myös lähetettiin. Se TEIDÄN firma!)

- Mikä on vakuutusnumero? (Vaikkapa se, joka oli kirjoitettu korvauksenhakulomakkeeseen?)

Onneksi meillä on erinomaisen asiantunteva luottohenkilö saman vakuutusyhtiön toisella laidalla. Puhelinsoitto ja asiat oli selvitetty.

Vaikka on toki hyvä, että faktat varmistetaan viimeisen päälle… :D

Turhaa lupailua? tammikuu 17, 2008

Uhhuh. Olen viettänyt taas aika paljon aikaa blogeja lukien ja nyt yllättäen iski ahistus. Ahistus! Miten on mahdollista, että “kaikki muut” ajattelevat koko ajan jotain? Siis muutakin kuin sitä mitä itse parhaillaan tekevät, suhteitaan lähipiirin ihmisiin tai muuta maallista. Mistä niillä (teillä?) riittää siihen aikaa ja tarmoa?

Mulla on listoillani useampi kymmenen blogia, jotka olen luokitellut kategoriaan henk.koht., mutta eivät nuo penteleet mitään henk.kohtaisia kirjoita. Ne ottavat kantaa, osallistuvat, kommentoivat. Phuuh, päivästä toiseen…

Okei, okei, kateus sumentaa pään. Ja sekin on totta, että mulla on listoilla vielä useampia kymmeniä perhekategoriaan kaadettuja blogeja, eikä niissä taatusti jorista mistään muusta kuin siitä, mitä lapsi tänään jokelsi ja millä kokoonpanolla käytiin kaupassa. Sellainen kai luonnistuisi multakin :P (ja joo, täällä todisteet)

Kuitenkin mulla on sellainen olo, että voisin ajatella enemmän ja sit vastaavasti vaikka tehdä vähemmän. Kirjoitin joskus kolumninkin siitä, kuinka olen kaiken touhottamisen ja arjen säätämisen keskellä hukannut kyvyn ajatella ja pohtia. Se kolumni tietysti syntyi siten, että ensin mietin kiivasti ja iäisyyden jotain lennokasta kirjoitettavaa, mutta en keksinyt ja sitten keksin “nokkelasti” kirjoittaa siitä etten keksinyt. Plaah…

Olenkohan mä nykyään edes mitään mieltä mistään? Varmaan olenkin, mutta enimmäkseen käytän mieltäni kauppalistan pohdiskeluun ja sellaiseen. Ja pakko tunnustaa, että ei tällä ole paljon tekemistä sen kanssa, että olen nyt ns. kotirouva - työelämässä aikaa ajatteluun on ehkä vielä vähemmän.

Itse asiassa ylivoimaisesti eniten olen viime vuosina saanut synnytettyä ajatuksia silloin, kun olin eka kertaa äitiyslomalla ja vauva oli ihan pieni. Se nimittäin nukkui KOKO ajan, ja mä kävelytin vaunuja ympäri tätä melko yksitoikkoista asuinaluetta. Mun piti ottaa aina paperia ja kynä mukaan, että saisin kirjattua ylös edes joitain tärkeitä oivalluksiani (heh, tiedä sitten miten tärkeitä olivat, kun tuoreen äitiyden hormonihöyryissä niitä pyörittelin).

Pitäsikö mun nyt sit tehdä jälkijättöinen uudenvuodenlupaus ja yrittää olla ahkerasti MIELTÄ. Siis mieltä asioista, jotka eivät mulle erityisesti kuulu (heh) tai ainakaan suoraan mua kosketa. Enkä mä tällä mitään yhteiskunnallista osallistumista tavoittele, ainoastaan sitä, että saisin venytettyä aikaani muuhunkin kuin siihen ihan pakolliseen. Että en vain lukisi tai kuulisi asioista ja toteaisi “jaaha”, vaan näkisin vähän vaivaa ja muodostaisin jonkintasoisen mielipiteen siitä…

No joo. Ans kattoo ny, sano turkulaine.

Joulu ei tule ilman… joulukuu 19, 2007

Saan jatkuvasti hieman piikikästä palautetta siitä, että valmistaudun jouluun kuin paraskin martta (mikä olenkin) tai vanhanajan emäntä (millaiseksi olen ehkä muuttumassa). Siis pitkään ja perusteellisesti. Kyse on tietysti siitä, että olen siirtänyt omaan kotiini lapsuudenkotini perinteitä, joihin – ainakin minusta – olennaisesti kuului monenlaista valmistautumista jo hyvän aikaa ennen jouluviikkoa. Näihin perinteisiin olen lisännyt omia ja miehen tapoja, joten tekemistä tosiaan on aika paljon. Mutta ei missään nimessä rasitukseksi asti!

Sattuneesta syystä olen pohdiskellut, miten jouluni kävisi, jos yhtäkkiä joutuisinkin vaikka vuodelepoon, enkä voisi rakentaa joulua kuten haluan. Mitkä hommat olis ihan pakko teettää toisilla, mistä en voisi mitenkään luopua?

- Joulusiivous. Pakko siivota, mahdollisimman perusteellisesti tietysti. Toisaalta jos olisin vuoteessa, mulle riittäis hyvin, että joku siivoais pelkän makuuhuoneen mun puolestani ;) Mutta ehdottomasti pitäis lakanat ja kaikki muutkin kodin tekstiilit vaihtaa puhtaisiin jouluksi.

- Laatikot. Minähän en mitään ostolaatikoita kelpuuta omaan joulupöytääni. Joten jos lähipiiri ei olis valmis tekemään lanttu-, porkkana- ja ennen kaikkea imellettyä perunalootaa sukureseptien mukaan, kaupan vastaavat pitäis ainakin naamioida erinomaisen perusteellisesti. Ja epäilen kyllä, että ainakaan perunalaatikko ei menis täydestä millään naamioinnilla. Ei ole aidon voittanutta!

- Bebet. Näitä leivoksia tehtiin meillä jo kotona usein (vai aina???) leivottiin jouluksi. Pirunmoista väkerrystä, mutta ehdottomasti maksaa vaivan. Resepti täällä.

- Kynttilät ja koristeet. Tämä on varmaan helpoin toteuttaa. Antaisin tietysti vuoteesta tarkkoja ohjeita, mihin mikäkin miehen lapsena värkkäämä tonttu-ukko kuuluu ripustaa :) (Hmm, minäkö tyranni?)

- Joulupuuro ja joulurauhan julistus. Turkulaislähtöisenä tämä on aattona aivan must. Joulupuuro syödään juuri ennen tai julistuksen aikana. Julistuksen aikana ollaan kunnioittavasti hiljaa ja korkeintaan lipitellään glögiä. Julistuksen jälkeen soitellaan muualla oleville perheenjäsenille ja sukulaisille ja toivotellaan joulut.

- Joulukuusi. Edes se tuoksu on saatava! :)

Tietysti jouluun kuuluu paljon muutakin “pakollista”, mutta tässä kärkivalinnat “vuodepotilaan” näkökulmasta. Esimerkiksi sauna jäi juuri tuon näkökulmavalinnan vuoksi nimeämättä – ja tyyppivalinta kinkku taitaa tippua tänä vuonna joka tapauksessa pois, olenhan jättänyt lihansyönnin enkä siksi possua oikein edes kaipaa. Täysin itsestään selvää mulle taas on esimerkiksi mahdollisimman monen perheenjäsenen läsnäolo joulunpyhinä, mahdollisimman juhlallinen ja rauhallinen tunnelma (esimerkiksi ehdottomasti pukeudutaan nätisti, levitetään pöytäliinat jne.) ja joululaulujen soittaminen rokkimeiningin sijaan. Mutta nämä eivät juuri valmistautumista vaadi, siksi jäivät nyt listalta.

Olispa kiinnostavaa tietää, mitä muut joululta ehdottomasti vaativat?!

Paljastava tekstiviesti joulukuu 17, 2007

Mistä tietää, että on kasvanut aikuiseksi? Ainakin siitä, että kun aamuyöllä kännykkä piippaa tekstiviestiä, ensimmäinen ajatus on, että joku on saanut vauvan.

Ennen sitä vain käänsi kylkeä ja kirosi baarista palailevia kavereita.

Vanhuus on kai saavutettu sitten, kun pelkää kännykän piippaavan yöllistä kuolinviestiä…