Vaivalloista oloa joulukuu 17, 2007

Multa kysytään nyt tosi usein, kuinka raskaus on sujunut ja mikä on vointi. Tosi hyvin, ihan loistava, vastaan hymyillen.

Tämä raskaus ei missään nimessä ole tähän mennessä ollut vaikea, ei edes hankala. Mutta, rehellisyyden nimissä, vaivalloinen se kyllä on. Ja väitän vakaasti, että enemmän tai vähemmän vaivalloisia ovat kaikki raskaudet, sanoivat raskautuneet itse mitä hyvänsä. Vaivatta ei selviä kukaan. Tässä omaa listaani, kun raskaus on vasta puolivälissä:

- Alkuraskauden lievähkö pahoinvointi kesti noin puolitoista kuukautta. Vaikutti lähinnä niin, että koko ajan oli pakko syödä, ettei tulisi yrjö. Yrjöäminen ei ole kivaa, mutta eipä ole tuo ahmiminenkaan…

- Tolkuton väsymys kesti ekat kaksi kuukautta ja vieläkin iskee välillä. Tunnen itseni mummoksi, kun kauppareissulla pitää istahtaa välillä. (Ihanaa, että kaupoissakin on penkkejä :) 

- Aluksi keskenmenon pelko oli mieletön. Nyt se on muuttunut vähän kohtuullisemman tasoiseksi ennenaikaisen synnytyksen peloksi. Nämä henkiset rasitukset ovat takuulla pahimpia kaikista!

- Muutamia viikkoja ovat vaivanneet ennakoivat supistukset, joita aiheuttaa kiire, stressi, vauvan potkut, pissahätä, jano, äkilliset liikkeet, auton tai polkupyörän tärinä tai sitten ihan vain huono tuuri. Epämukavia ja pelottavia.

- Levottomat jalat ja suonenveto jokailtaisena vieraanani.

- Liian matala verenpaine. Huimausta, huimausta, huimausta.

- Naama on kuin pitsa. Miten niin raskausaikana iho kukoistaa – pikemminkin kukkii…

- Ei ole tarua se, että raskaana oleva on vähän laho. Unohtelen asioita, keskittyminen pätkii, puhun mitä sattuu… siis vieläkin useammin kuin normaalisti! (Ja aikuisten oikeasti, normaalisti olen uskoakseni melko järjestelmällinen ja tehokas. Siksi tämäkin “oire” ärsyttää suunnattomasti.)

- Vatsa kasvaa paitsi vatsan kohdalle, myös takapuolen päälle ja reisiin. Onko siellä jotain kohdun etäpesäkkeitä muka?

- Uusin ilo on selvä lantion löystyminen, jonka seurauksena hyvinä päivinä vaivaa iskias, huonoina kaikki luut ja nivelet polvien ja tissien välillä särkevät helvetisti.

Miksi sitten valehtelen kaikille, että olo on mitä mainioin? Miksi niin monet paksuna olevat tai lapsia saaneet valehtelevat? Onko tämä salaliitto, jonka tavoitteena on huijata ihmiset hankkimaan lapsia?

Ei sentään, vaan selitys on yksinkertainen. Minusta on mahtavaa olla raskaana ja olo on siksi yksinkertaisesti loistava! Välillä ihan harmittaa, kun unohdan hetkeksi olevani raskaana – taas muutama hetki tätä onnen tunnetta meni ihan hukkateille :)

Kivaa tässä tietysti on vain se lopputulos, mutta ei siis suinkaan niin, että ilo lapsesta tulisi vasta joskus synnytyksen jälkeen. Ainakin mulle lapsi on mahdottoman todellinen jo nyt, eikä siihen juuri vaikuta ultrassa käyminen tai “maharadion” (nimityksemme kotidopplerille) kuuntelu. Lapsi vatsassa vain tuntuu ihan yhtä eläväiseltä kuin jos se olisi kantoliinassa vatsani päällä. Uskomaton fiilis, joka – vaikka tämä on klisee – korvaa kaiken oheiskärsimyksen moninkertaisesti.

Viikonloppuleski marraskuu 24, 2007

Perhe lähti sukuloimaan ja minä jäin viikonloppuduunien vuoksi kotinaiseksi. Illalla sohvalla lojuessani oivalsin, että hyvin todennäköisesti olen seuraavan kerran yksin kotona vasta vuoden tai parin päästä. Ehkä en vielä silloinkaan :)

Aloitan “äitiyslomat” jo joulusta (!!!), ja keväällä meitä sitten toivon mukaan on neljä. Molemmat lapset tuskin ovat pidempää hetkeä hoidossa missään ainakaan ensimmäiseen vuoteen, ja tuskin on lähiaikoina tarpeen sekään, että minut jätettäisiin muista syistä yksin kotiin.

Tämän kaiken tajuaminen lähinnä huvitti – eikä ainakaan järkyttänyt. Sillä mitä ihmeellistä ja virkistävää teinkään nyt, kun pitkästä aikaa olin ihan yksin…?

Jep, katsoin telkkarista Frendien uusintoja ja söin kalapuikkoja.

Kunto hukassa syyskuu 29, 2007

Yksi elämän suurista mysteereistä on AIKA. Mihin se oikein menee?

En koskaan kuvitellut, että olisin ruuhkavuosissa hyvä. Itse asiassa olin jo ennakolta aivan varma, että meikäläisen kaltaiselta perfektionistilta perheen, työn ja harrastusten (?!) yhdistäminen sujuisi harvinaisen huonosti. Olin suorastaan valmistautunut siihen.

Silti aika ajoin edelleen kiukuttaa, kun en vaan osaa. Missä hemmetin välissä “kaikki muut” esimerkiksi harrastavat liikuntaa?

Otetaanpa keskivertopäivä:

06.30 herätys, suihku, vaatteet ym.
07.00 perhe ylös, aamupala ja lehdet
07.30 vastahakoinen tenava vaatteisiin jne., oma naama ojennukseen.
08.15 taistelu ulkovaatteista alkaa
08.35 karjuva lapsi tiputetaan päiväkotiin
09-16.30 töissä
17.00 päiväkodin kautta kotiin
18.00 ruoka pöydässä
18-20 laatuaikaa perheen kanssa
20.00 iltapala, pesut, yöpuvut
20.30 tainnutustaistelu unille alkaa
21.30 lapsi (ehkä) taintunut
21.30-22.30 raatona sohvalla
23.00 lamppu sammuu

Käytännössähän mä teen enimmäkseen iltavuoroja, mutta eivätpä ne tuosta liikaa poikkea – aikaa eri asioille on suunnilleen yhtä paljon (eli vähän).

Jos siis haluaisin harrastaa liikuntaa, minun pitäisi joko tinkiä laatuajasta tai unesta (työstä tinkiminen ei ikävä kyllä ole vaihtoehto ;). Toisaalta tiedän jo valmiiksi, että en ikimaailmassa enää jaksaisi herätä aamulla vielä nykyistä aikaisemmin lenkille, saati pystyisi raahautumaan iltayhdeksältä salille. Lapsen kanssa touhuamisesta en tingi millään, ja toistaiseksi on aika rajallista, kuinka paljon liikuntaa tenavan kanssa voi harrastaa. Tai juu, voihan sitä, mutta siinä on yleensä oma hikoilu aika vähissä, eihän 2-vuotias vielä jaksa. Saunassakaan ei ehdi tulla taaperon kanssa kunnolla hiki :)

Olen tavannut äitejä, jotka käyvät salilla vähintään kolmesti viikossa. Mielikuvitushahmoja ne eivät siis ole. Pitääkö minun vetää tästä sellainen johtopäätös, että nuo äiskät eivät sitten juuri näe lapsiaan paitsi vapaapäivinä?

Itse olen jo pitkään noudattanut sitä yksinkertaista linjaa, että en liiku juuri lainkaan, siis sellaista oikeaa hikiliikuntaa. Juoksulenkillä kävin viimeksi kai neljä vuotta, salikäynnistä on kolme vuotta. Tanssitreeneistä näen enää vain unia. Seuraus: portaat työpaikalla kolmanteen kerrokseen hengästyttävät :(

Mutta hei, ruuhkavuodet eivät kuulemma kestä ikuisesti. Ja onneksi nykyään vanhainkodeissakin on punttisalit :)

Tunnustus elokuu 24, 2006

Jos luit edellisenkin merkinnän, viimeistään tämän luettuasi pidät minua täysin kajahtaneena.

Minä tyttö se soitin tänään poliisille naapurin koirasta. HUH.

Seuraa selitys: koira on ihan oikeasti ongelma. Se ei ole oikeastaan edes meidän naapurista, vaan yhden naapuritaloyhtiön perheen koira, herttainen rottweiler (!!!). Tämä pikku söpöläinen on ottanut ihan tavakseen karata kotipihastaan ja aika usein se tulee aidan alta myös meidän pihaamme. Ei ole kuulkaas kovin kiva huomata, että oman yksivuotiaan seuraksi hiekkalaatikolle on ilmestynyt ventovieras julmetunkokoinen hurtta! Kivaa ei tietysti ole sekään, että koira pissii pitkin pihaamme, haukkuu naapurin kilttiä koiraa meidän aitamme läpi ja kaivelee kukkapenkkejä.

Eka kerralla kävin siellä naapurissa ystävällisesti juttelemassa. Toisella kerralla (eilen) sanoin mielestäni asiallisesti mutta tiukasti, että en haluaisi koiraa enää nähdä. Kolmannella kerralla (tänään!) menin taas oven taakse jo pykälän verran raivoissani, mutta mulle ei tietysti enää avattu ovea. (Juu, mä olen nyt se kyttäävä naapurin akka, myönnän.) Eilenkin vastaanotto oli jokseenkin nuiva – ”joo, se menee tosta verkon raosta aina karkuun”. Ikään kuin en sitä jo tietäisi!?

Kun sitten koira hetken päästä TAAS tuli meidän pihallemme, mulla täyttyi mittaristo ja hermoradat ylikuormittuivat. Soitin naapuriyhtiön isännöitsijälle, joka käski soittaa poliisille, koska itse hän ei kuulemma voi juuri mitään tehdä ja poliisin huomautus yleensä tepsii parhaiten. Harkitsin hetken ja soitin. Poliisi suhtautui tosi asiallisesti ja lupasi, että käyvät tapaamassa koiraperhettä. Käski vielä soittaa uudestaan, jos koira jatkaa vaeltelua – ”soita niin monta kertaa kuin tarvitsee”.

Ja nyt voitte lyödä vetoa: kuinka monta tuntia menee, että vihainen rottweiler tulee raatelemaan minut kostoksi?

(Jos rottweiler-perhe lukee tätä tai joku muu pitää mua ääliönä, kertokaapas mulle: mitä muuta olisin muka voinut tehdä? Mä vielä pelkään koiria, varsinkin isoja, ihan kuollakseni… Ja Venni EI pelkää, mikä on tässä tapauksessa jopa astetta pahempi ongelma.)

P.S. Sirkkelistä en käynyt rutisemassa :) Ja se vongutus loppui onneksi “jo” ennen yhtätoista.

Minussa asuu pieni leijona elokuu 23, 2006

Kello on 22:34. Naapurissa sirkkeli soi. Ei voi olla totta!

Onneksi ei ole sentään ihan naapurissa, vaan pari asuntoa on välissä. On silti ihan hilkulla, etten jo ole juossut valittamaan. Tiedän, että sirkkelin seinän takana (sirkkeli on siis pihalla, mutta omistajalla on seinät ympärillä) asuu yksivuotias ja toisella puolella vastasyntynyt ja viisivuotias, perheineen obviously. Jos meidän aidan takana laulaisi sirkkeli tähän aikaan, mä lähtisin tykin kanssa kylään!

Tästä sujuvasti asiaan: olen löytänyt leijonan sisuksistani. Kyllä, olen jo pitkään – aina? – osannut olla tarvittaessa kiukkuinen ja ponteva ja raivotakin. Olen osannut vaatia sitä mikä minulle kuuluu, kiroillut ratin ja tiskin takana sekä kiukutellut vaikkapa onnettomasta palvelusta. Aiheesta vain, tietty. Asiallisesti, ilman muuta. (heh)

Leijona minussa viittaakin nyt siihen leijonaEMOON, jonka vasta nyt olen sisuksistani löytänyt. Auta armias, jos joku häiritsee minun lapseni unta! Varjelkoon, jos joku (aikuinen) kohtelee minun lastani aavistuksenkaan epäkunnioittavasti! En edes uskalla kuvitella, mitä tapahtuisi, jos jonkun hyypiön laiminlyönnin vuoksi Vennille aiheutuisi edes naarmun tapainen…!

Tämän sanottuani en enää ihmettele yhtään, että neuvolassa olen saanut terveydenhoitajalta vain kilttiä hymistelyä, eikä Vennin blogiin ole tullut ainuttakaan kriittistä kommenttia. Olen pelottava, murrr! :D

Taidan mennä nyt haukkumaan nuo sirkkelimiehet.

Piloillehemmottelija heinäkuu 12, 2006

Yksi haastavimmista asioista lastenkasvatuksessa on ”missä vaiheessa”. Missä vaiheessa lapselta voi vaatia, että ruuasta edes valtaosa päätyy suuhun eikä esimerkiksi tapettiin? Missä vaiheessa lapsen kuuluu osata aakkoset takaperin ja Maamme-laulu ruotsiksi? Missä vaiheessa lapselle on ostettava mikäkin hilivitkutin, kun muillakin kerran on?

Lapsen taitojen ja tarpeiden arvioiminen on vaikeaa, koska lapset oppivat asioita, kantavat vastuuta, kehittyvät ja taantuvat tosi eri tavoin. Kalenteriin katsominen ei auta, eikä synttärikakun kynttilöiden määrä kerro juuri mitään.

On kuitenkin suorastaan kipeää, että aikuisten epätietoisuuden vuoksi lapsilta tunnutaan vaativan ihan kamalan paljon ihan kamalan nuorena. Lasta kun ei kuulemma saisi hemmotella tai totuttaa huonoille tavoille.

Okei, tokihan näin voi käydä. En itsekään ehkä ostaisi kaksivuotiaalle mopoa tai syöttäisi koululaiselle jäätelöä joka aterialla, jos tämä sellaista hoksaisi pyytää. Yli hilseen meneviä kasvatusneuvoja tulvii silti ovista ja ikkunoista, vaikka meillä on vasta yksi yksivuotias.

Vauva pitää nukuttaa heti omaan sänkyynsä, muuten se vielä tottuu liikaa äidin läheisyyteen.
Ai, lapsi voi saada liikaa läheisyyttä ja turvaa…? En ole kyllä koskaan kuullut kenestäkään, joka ei olisi lopulta siirtynyt vanhempien vierestä omaan sänkyynsä. Enkä kenestäkään, joka olisi häiriintynyt liiasta huolenpidosta.

Älä nyt vain totuta sitä nukahtamaan rinnalle, muuten se ei opi koskaan nukahtamaan itse.
Aha, ja sitten se kai valvoo loppuikänsä, kun imetys lopetetaan?

Lapsella on siinä-ja-siinä iässä (useimmiten kuulee, että noin 4-5-kuisena) herkkyyskausi lusikalla syömiseen, silloin pitäisi kiinteät heti aloittaa, että lapsi oppisi.
Tietääkseni jopa aikuiset apinat oppivat syömään lusikalla, joten tuskin se herkkyyskausi viimeinen mahdollisuus on.

Vieläkö se syö yöllä? Kyllä sinä nyt hemmottelet sen piloille, äkkiä unikouluun! Ei sillä voi nälkä olla.
Tähän sanon vain, että mitä se muille kuuluu, mitä meidän sängyssämme yöllä tapahtuu.

Kyllä lapsen pitää tottua siihen, että on elämää ympärillä. Älkää nyt vain hyssytelkö liikaa.
Nukkuisitko itse sirkuksessa?

Lapset ovat niin joustavia, ei niiden vuoksi tarvitse koko elämää pistää uusiksi. Lapset kainaloon vain ja liikkeelle.
Kukahan siinä ensimmäisenä hulluksi tulee, kun yliväsynyt kersa karjuu uupumustaan?

Välillä tuntuu siltä, että pian vanhemmat alkavat sisustaa esikoiselleen omaa yksiötä jo odotusaikana, jotta lapsi pääsisi mahdollisimman pian omilleen, eikä vain missään tapauksessa tottuisi liikaan huomioon.

Minä väitän, että meillä kaikki pikkuisen elämän isot muutokset – esimerkiksi nukkumiseen ja ruokailuun liittyvät – olisi voitu siirtää vuodella eteenpäin, eikä siitä olisi ollut mitään haittaa. Päinvastoin. Vaikka vanhemmat tietysti pääsevät helpommalla, jos sen joustavan lapsukaisen opettaa heti synnytyslaitoksella lämmittämään itse ruokansa mikrossa…

Kokemus tuo kai edes joskus järkeä mukanaan – sanovat ainakin, että suunnilleen ne perheen kolmannet tenavat ja siitä eteenpäin saavat olla vauvoja, taaperoita, lapsia pidempään kuin ensimmäiset testiversiot.

Kenen kakarat heinäkuu 1, 2006

Koska tämä aihe on nyt sydäntä (konkreettisestikin) lähellä, aloitan vaahtoilut tästä – eli vauvoista ja siitä, kuka niitä oikein hoitaa ja siitä, mitä siitä sitten seuraa.

Olin tukehtua pullaan, kun luin Hesarista Turun Sanomien toimitusjohtajan Keijo Ketosen kommentit naisista työelämässä (tästä myös mm. Ryytimaalla). Ketosen mukaan naiset on luotu lapsia tekemään, miehet taas töitä paiskomaan. Ihan turhaan siis kävin minäkin kouluni ja kipusin uratikapuiden alkuaskelmille…

Ymmärrän itse asiassa yllättävän hyvin Ketosta, samoin kuin niitä lukuisia muita (työnantajia), jotka ajattelevat samoin. (Uskomattoman törppöä vain, että ei viitsi pitää takapajuisia ja vanhanaikaisia asenteita omana tietonaan.) Olen itse loistava esimerkki siitä, miten nuoret naiset kyykyttävät firmoja, jotka hyvää hyvyyttään ovat työpaikan tarjonneet: allekirjoitin vakituisen työsopimuksen ja PIM! yhdeksän kuukautta myöhemmin kävelin synnärille. Kalliiksi taisi tulla firmalle tämä epäkiitollinen perheprojektini.

Vaan entä sitten? Ihmiset lisääntyvät (myös miehet), piste. Lisääntyminen on väistämätöntä ja suorastaan välttämätöntä, jopa Ketosen on se myönnettävä. Niinpä lisääntymisen vuoksi syrjiminen työelämässä on jokseenkin sama asia kuin se, että työnantajat alkaisivat työhönoton yhteydessä vaikkapa karsia hakijajoukosta geenitestien avulla potentiaalisesti sairaat ja helposti ylipainoa keräävät tyypit. Ettei tulisi saikkarikuluja…

Yksinkertainen, ainakin osittainen ratkaisu pomojen murheisiin olisi se, että kaikki työnantajat jakaisivat vanhempainvapaista aiheutuvat kulut. Tätähän on yritetty saada Suomessa toteutumaan jo ties miten kauan. Mikä piru siinä on niin vaikeaa? Yhdessäkään korviini kantautuneessa tuota ideaa vastustavassa kommentissa ei ole vielä toistaiseksi ollut järjen hiventäkään.

Satumme elämään valtiossa, jossa jaetaan aika monia muitakin kuluja. Rahat näihin kuluihin kerätään verotuksella, jolta ei välty kukaan. Aivan sama minulle, millä systeemillä nuo vanhemmuuden kulut työnantajien kesken jaetaan, mutta miksi kummassa niitä ei nyt ryhdyttäisi jakamaan, jos se vähän toisi helpotusta tähän ongelmaan. Siis tähän naisten epäkelpoisuuteen työelämässä.

Pitäisi melkein todeta, että jos jakaminen onnistuu Ruotsissa, sen pitäisi onnistua meilläkin! :)

Vaan mitä täällä ehdotetaan: maksetaan isälle kotona olemisesta enemmän kuin äidille. Äidit pääsevät vaikka suoraan synnäriltä takaisin töihin ja muuttuvat äkisti tosi halutuksi työvoimaksi. Voi Venäjä!

P.S. Mitä Ketoseen tulee, asenne on kyllä ollut tiedossa jo ennestäänkin. Nyt kun tuo halusi sen vielä valtakunnallisesti virallistaa, seuraus on selvä. Omaan nilkkaan kalahtaa. Itse en ainakaan edes hae moiseen lehteen töihin niin kauan kuin siellä vallitsee moinen henki. Enkä varmasti ole ainut. Kenen menetys? No Turkkarin tietysti! ;)