Muuttaminen on mukavaa helmikuu 26, 2008

Taas on todistettu se, että kannattais muuttaa vähintään kahden vuoden välein. Ei pääsis kertymään ylenmäärin sekalaista ryönää nurkkiin… Nämä neljä vuotta ovat muuten pisin aika, minkä olen missään asunut lapsuudenkodista lähtemisen jälkeen!

Mahtavaa tässä muutossa on se, että kiirettä ei ole. Meillä on periaatteessa aikaa aina maaliskuun puoliväliin, mutta toki aiomme olla paljon nopeampia. Kuka nyt laatikkoelämää viikkotolkulla jaksaisi! Suunnitelmissa on viettää eka yö uudessa kodissa ensi viikonloppuna ja koska avaimet saimme jo viikkoa aiemmin, meillä on ruhtinaalliset seitsemän päivää aikaa pistää paikkoja kuntoon ja pakata ennen lopullista roudausrykäisyä lauantaina.

Koko viime viikonlopun kuurasimme uutta kämppää rakennuspölystä ja kyllä sitä riittikin… Nyt on kuitenkin osapuilleen puhdasta, ja on kiva kantaa kamoja sisään, kun niitä voi latoa suoraan hyllyihin. No, sauna, vessa, tuulikaappi ja pari muuta pikkukohdetta on vielä sotkussa…

Uudessa kodissa ehdottomasti parasta on kaikki se ihana säilytystila :) Olen ennakolta suunnitellut kaappien järjestystä jopa unissani – kenties hieman friikkiä?

Raskainta tässä rumbassa on luonnollisesti ollut tämä raskaus. Etukäteen kuvittelin, että saisin liialla huhkimisella aikaan supistuksia ja että jos niitä ei tulisi, voisin hyvin tehdä miltei mitä vain. No, nyt näyttää siltä, että vauva ja maha pärjäävät oikein hyvin, mutta MUN kroppa ei tahdo kestää. Selkä on nimittäin ollut aikas kipeä jo pelkästä siivoamisesta. Kantamiseen en tietysti edes kuvitellut osallistuvani, mutta on aika ikävä ylläri, että pelkkä lisääntynyt liikkuminen rasittaa näin paljon… Pitää kai taas vain yrittää ottaa iisimmin.

Kaiken tämän löpinän päätteeksi – tässä taas kuvia uudesta kodistamme :) Kuten näkyy, jotain pientä on jo roudattu perille asti ja lattioita koristavat nätit paperit. Muuten koti on meitä vaille valmis!

Jes! helmikuu 18, 2008

Pyysin syntymäpäivälahjaksi asuntokauppoja ja sen myös tavallaan sain – kaksi päivää synttärin jälkeen hyväksyimme tarjouksen tästä vanhasta luukustamme ja muutto uuteen tuli ison harppauksen verran konkreettisemmaksi.

Jipii!

Kriisinmetsästäjä helmikuu 16, 2008

Mittariin tuli pyöreitä vuosia. Nyt kai pitäis kehittää se ikäkriisi jostain…? Mietitäänpä:

 - Opinnot (gradu) on kesken. Ehkä ikuisesti. Ikävä kyllä se ei oo häirinny mua – henkisesti, saati muuten – vielä millään lailla. Mitä nyt äidin huomauttelu on hieman rasittavaa välillä ;)

- En ole vielä ehtinyt uraputkessa konsernijohdon tasolle. Tai no, jos tarkkoja ollaan, olen vielä melkolailla samalla arvo- ja palkkatasolla kuin aloittaessanikin :) Mutta toisaalta tiedän hyvin, että jos olisin jotenkin onnistunut hilaamaan itseäni reilusti tikapuilla ylöspäin tähän päivään mennessä, mulla ei taatusti olis näitä 1,7:ää lasta. Tai ainakin tuon esikoisen olis hoitanu joku muu kuin minä. Eli eiköhän tässä ehdi vielä, monenmoista. Yks tai korkeintaan viis asiaa kerralla, siinä mun johtolauseeni uralle ja yleensä elämään.

- Naamaan on tullut ryppyjä. Ihan tosi on! Mä en tosin ole koskaan ollut mikään ryppyrasvafirmojen kohderyhmähenkilö, kun olen vakaasti sitä mieltä, että ryppyjä tulee tasan sama määrä, teki niille jotain tai ei. Siis rypyt, hyökykää päälleni, minä en piittaa!

Tämä kaikki on tietysti silkkaa huumoria. Aihe tuli kuitenkin mieleen, kun muun muassa äskettäisessä luokkakokouksessa huomasin, että monia ikäisiäni tosissaan ahdistaa se, mitä on tähän ikään mennessä tullut tehtyä ja vielä enemmän tietysti se, mikä on vielä tekemättä. Siis nämä klassiset: ei ole vielä lapsia / on lapsia, eikä muuta ole ehtinyt. Tai opinnot ovat kesken / ahkera opiskelu on vienyt muun elämän. Tai oma ala ei ole vielä löytynyt / ura on huippu mutta niin uuvuttava. Tai ei ole kumppania. Tai rahaa. Tai töitä. Tai muuten vain kaikki menee pieleen… 

Mun on ainakin tällä hetkellä mahdoton löytää itsestäni mitään noita tuntemuksia. Ei kriisin kriisiä missään!

Okei, okei, mun elämässäni ei pitäisikään olla mitään valittamista, päinvastoin. Mä olen ollut helvetin onnekas (vaikka se gradu jäikin roikkumaan – ja siinähän ei onnella tai sen puutteella ollu osaa eikä arpaa), ja siksi en pysty edes teeskentelemään mitään kriisiä just nyt.

Mut jos tämä muita kriiseilijöitä yhtään lohduttaa, mä olin ihan hirviö murrosikäisenä ja mummona musta tulee taatusti kaamea riivinrauta. Eli antakaahan mun nyt sit nauttia edes tästä tasakymmenestä ilman syyllisyydentunnetta kriisittömyydestäni :D

Parasta journalismia? helmikuu 15, 2008

Näemmä osaan innostua (lue: pillastua) nykyään muustakin kuin vaipoista tai sisustussuunnitelmista. Äskettäin esimerkiksi suorastaan vimmastuin Bonnierin journalistipalkinnon vuoksi…

Tuota palkintoahan on nyt jaettu muutamia vuosia ja mikäs siinä, mahtuuhan maailmaan palkintoja. Ärsytti silti, kun ehdokkaita julistaessaan palkintolautakunnan puheenjohtaja Merja Ylä-Anttila vuolaasti kehui palkintoa ”Suomen journalismin Oscareiksi”.

Joo, joo, melttosin sohvalla – oskaritpa hyvinkin, eikä yhtään hyvässä mielessä.

Oscar-pystithän jaetaan nykyään (vai aina?) lähes yksinomaan suurten yhtiöiden suuren rahan massatuotannoille. Jotka epäilemättä ovat monet hyviä, ei siinä mitään… Mutta on aivan turha tulla väittämään, että palkinto jaettaisiin ehdottomasti sille Parhaalle Ohjaajalle, jos voittajaksi oikeasti on mahdollisuuksia vain niillä rahakkaimmilla taloilla.

Sama ongelma vaivaa – turkasen kovasti! – tätä journalistipalkintoakin. On kokemukseni mukaan ihan yleinen vitsi journalistien keskuudessa seurata, miten ehdokkuudet taas tällä kertaa jaetaan isojen mediatalojen kesken. Nytkin mukaan on valittu ainakin Sanomien, Alman, YLEn ja Yhtyneiden lippulaivojen tuottamia journalistisia helmiä. Joku surkea marginaalijulkaisu otetaan mukaan joka vuosi pakollisena vähemmistöedustajana. Tällä kertaa kunnian sai Maaseudun Tulevaisuus (hih, raadilta sinänsä hupaisa lipsahdus, onhan MT Suomen 3. luetuin päivälehti).

En suinkaan tarkoita, että ehdotetut journalistit tai journalistiset tuotteet olisivat jotenkin huonoja – kaikkea muuta! (Tai no, yksittäisistä valinnoista voidaan olla monta mieltä, mutta se kai on tarkoituskin.) Minua vain risoo hemmetisti se, että annetaan ymmärtää, että tässä nyt on kaivettu työllä ja tuskalla esiin maan parhaat journalistiset voimat…

On hiukan eri asia kirjoittaa monta viikkoa (?) Hesarin kuukausiliitteeseen juttua kuin vaikka tehdä parissa päivässä iso viikonvaihdejuttu haastavasta aiheesta paikallislehden sunnuntaisivuille. En myös ymmärrä yhtään, miten muka journalisti on heti jo lähtökohtaisesti parempi, jos hän esiintyy valtakunnallisella televisiokanavalla tai median levikkiluku on maan huippua.

Minusta journalistinen taito on MYÖS sitä, että pystyy haastavissa perusolosuhteissa, rutiinikeikalla, kiireessä tai tiukalla budjetilla tuottamaan laadukasta journalismia, kaivamaan esiin tärkeitä – vaikka sitten hyvin pienelle joukolle tärkeitä – uutisia ja / tai koskettamaan lukijoita. Että ei tarvitse olla ulkomaankirjeenvaihtaja, ruutukasvo, useita kirjoja kirjoittanut luottotoimittaja tehdäkseen huippujournalismia. Jutun ei tarvitse olla värikuvitettu kahdeksan aukeaman reportaasi ollakseen hyvä, vaan hyvään riittää usein alle 3000 merkkiä tai kaksi minuuttia kuvaa tai yksi kahdeksan tunnin työpäivä – ja useimmille tämän maan journalisteista sen on riitettäväkin.

Vertaisin tilannetta siihen, että kaksi kuvaajaa lähetetään samalle keikalle – toiselle annetaan kertakäyttökamera ja vartti aikaa, toiselle rajoittamaton määrä aikaa ja kamerakalustoa. Keikan jälkeen huippuvarusteltu kuvaaja palkitaan Vuoden Kuvajournalistina.

Ilman muuta on sula mahdottomuus IKINÄ pistää kaikkia maan journalisteja missään kisassa täysin samalle viivalle vertailua varten. Silti väitän – vaikka en nykyistä ehdokkaiden valintaprosessia perusteellisesti tunnekaan – että melko helposti olisi mahdollista nostaa Bonnierinkin palkinnon sisällöllistä tasoa (ja samalla sen arvostusta alalla). Pitäisikö kenties pyytää vaikka eri medioita valitsemaan omat ehdokkaansa ja lähettämään tuotoksia kisaan? Pitäisikö palkintoja jakaa järkevämpiin sarjoihin – vaikka sitten paikallis- ja maakuntamedioita omiinsa? Pitäisikö ehdokkaita etsiä aktiivisemmin tai eri medioiden sisältöjä kahlata perusteellisemmin, eikä vain odotella, minkälaisia ehdotuksia posti tuo tullessaan? Viimemainittuun tarkoitukseen Oscar-tyyppisestä sovellettu laaja valitsijamiessysteemi ei ehkä olisi ihan huono idea.

No, tietysti on niin, ettei Bonnierin väkeä kiinnosta tuoda hienoon gaalaansa jonkin pitäjälehden urheilutoimituksen avustajaa, vaikka tämä suoltaisi miten uskomatonta kamaa hyvänsä. Koko kisassa nimittäin on ikävä selkääntaputtelun maku: ”Varmaan tarttee joku Neloselta palkita tänä vuonna, kun Maikkari oli viimeksi niin näkyvästi esillä”. Tai sitten yksinkertaisesti vain on niin, että 95 prosenttia valtakunnan journalisteista syytää pienissä toimituksissaan surkealla palkalla päivästä toiseen silkkaa mitäänsanomatonta sontaa…

Pitää varmaan kasvaa isoksi, ansaita sijoittajana muutama miljuuna ja perustaa oma kansallinen journalistipalkinto :)

Varmistamalla paras helmikuu 4, 2008

Mies sairasti ulkomailla, kävi lääkärissäkin. Onneksi oli vakuutus. Tultiin kotiin, ja mies täytti vakuutusyhtiön korvaushakemuksen. Kului vähän aikaa ja vakuutusyhtiöstä tuli kirje. Halusivat varmistaa muutamia pikkuasioita:

- Kenen nimellä vakuutus olikaan otettu? (No, haloo, sillä nimellä joka korvaustakin hakee. Sama tyyppi, jolle tämän kirjeen lähetitte!)

- Mikä on vakuutusyhtiön nimi? (Öhöm, olisiko ehkä se, jonka korvaushakemus täytettiin ja johon se lappu myös lähetettiin. Se TEIDÄN firma!)

- Mikä on vakuutusnumero? (Vaikkapa se, joka oli kirjoitettu korvauksenhakulomakkeeseen?)

Onneksi meillä on erinomaisen asiantunteva luottohenkilö saman vakuutusyhtiön toisella laidalla. Puhelinsoitto ja asiat oli selvitetty.

Vaikka on toki hyvä, että faktat varmistetaan viimeisen päälle… :D

Popsin porkkanaa helmikuu 4, 2008

Olen ollut nyt puolisen vuotta “kasvissyöjä”, erittäin korostetusti lainausmerkein varustettuna. Käytännössä se tarkoittaa, että en syö punaista lihaa ja kanaa vain silloin tällöin. Kanansyönti johtuu ennen kaikkea laiskuudesta ja vasta toissijaisesti raskaudesta. Kasvissyöjä en siis todellakaan ole, etenkin kun kaikki maitotuotteet ja kananmunat kelpuutan kyllä.

Kuten arvata saattaa, tämänsorttinen kasvissyönti ei ole vaatinut mitenkään valtavia ponnisteluja, saati uhrautumisia. Melkein voisi väittää, että muutosta ei arjessa oikeastaan edes huomaa… Tai no, kyllä meillä aika usein tehdään kaksi eri ruokaa, yleensä samasta ruuasta kaksi eri versiota (esim. tavallinen ja kasvislasagne). Ja koko perheen kalansyönti on lisääntynyt huimasti, olkoonkin että sitä oli meillä pöydässä ennenkin runsaasti.

Ilahduttavaa on se, että koko ajan huomaan siirtyväni yhä enemmän porkkananpurijaksi. En edes yrittänyt tehdä “muutosta rytinällä”, mutta en myöskään ole hiukkaakaan lipsumassa (laiskuuttani tai mielitekojen vuoksi) takaisin vanhoihin sapuskoihin. Esimerkiksi erilaisia juureksia olen oppinut vasta ihan viime aikoina hyödyntämään aivan uudella innolla. Uusia liharuokien kasvisversioitakin keksin päästäni tai löydän resepteistä jos en nyt viikoittain niin ainakin pari kertaa kuussa.

Entä ne mieliteot? Kyllä, olen syönyt puolen vuoden aikana kaksi kertaa kebabia :) Ja jouluna söin siivun kinkkua. En myöskään sylkenyt lautaselle, kun erehdyksessä olin mättänyt seisovasta pöydästä lautaselleni pastasalaattia, jossa oli kinkkua. Linjani on tiukasti se, että tiukka ei tartte olla. Jos tekee mieli tai joku on nähnyt vaivaa tarjotakseen, syön kyllä mitä vain. Aika harvoin se liha näemmä näistä syistä lautaselle löytää tiensä.

Jonkin verran minulta on kyselty, vaikuttaako lihan vähentäminen olotilaan tai jopa terveyteen. Mahdoton sanoa – tai sitten ei vaikuta. Kun on paksuna, olotila on muutenkin aika poikkeuksellinen, joten en yhtään tiedä mikä johtuu mistäkin. “Eettinen olo” on kuitenkin parantunut kummasti. Kun tietää, miten heikosti katseenkestävää lihateollisuus on ja mikä on sen vaikutus vaikkapa ilmastonmuutokseen, on oikein mukava tunne päästä vähentämään sinne suuntaan syydettyjä euroja. Sitä paitsi lähes minkä hyvänsä kasviksen kilohinta on tuntuvasti alhaisempi kuin melkein minkä hyvänsä lihatuotteen… luulis tuntuvan siis omassa kukkarossakin jossain vaiheessa.

Suunnittelen, että pikkuhiljaa tuota kanansyöntiäkin voisi vielä vähentää, se kun taitaa olla pahimmasta päästä, jos elukoiden olotiloja miettii…  Ja kasvispainotteiseen suuntaan siirtymistä voin erittäin lämpimästi suositella ihan kaikille. Vaihtoehtoja on runsaasti siellä pihvi- ja vegaaniruokavalioiden välimaastossa – ääripäistä ei siis todellakaan ole pakko valita!

p.s. Ettei menisi ihan suitsuttamiseksi, paljastan vielä, mikä on kasvispainotteisen ruokavalion suurin hankaluus. PILKKOMINEN. Ruuanlaittoajasta kasvava osuus kuluu pilkkomiseen, ja se vasta on tylsää. Pitänee investoida johonkin vempaimeen, joka kuutioi, viipaloi, raastaa, muhentaa, möyhentää ja murentaa. Sauvasekoitin ja sähkövatkain eivät näemmä riitä edes alkuun :)