Tunnustus elokuu 24, 2006

Jos luit edellisenkin merkinnän, viimeistään tämän luettuasi pidät minua täysin kajahtaneena.

Minä tyttö se soitin tänään poliisille naapurin koirasta. HUH.

Seuraa selitys: koira on ihan oikeasti ongelma. Se ei ole oikeastaan edes meidän naapurista, vaan yhden naapuritaloyhtiön perheen koira, herttainen rottweiler (!!!). Tämä pikku söpöläinen on ottanut ihan tavakseen karata kotipihastaan ja aika usein se tulee aidan alta myös meidän pihaamme. Ei ole kuulkaas kovin kiva huomata, että oman yksivuotiaan seuraksi hiekkalaatikolle on ilmestynyt ventovieras julmetunkokoinen hurtta! Kivaa ei tietysti ole sekään, että koira pissii pitkin pihaamme, haukkuu naapurin kilttiä koiraa meidän aitamme läpi ja kaivelee kukkapenkkejä.

Eka kerralla kävin siellä naapurissa ystävällisesti juttelemassa. Toisella kerralla (eilen) sanoin mielestäni asiallisesti mutta tiukasti, että en haluaisi koiraa enää nähdä. Kolmannella kerralla (tänään!) menin taas oven taakse jo pykälän verran raivoissani, mutta mulle ei tietysti enää avattu ovea. (Juu, mä olen nyt se kyttäävä naapurin akka, myönnän.) Eilenkin vastaanotto oli jokseenkin nuiva – ”joo, se menee tosta verkon raosta aina karkuun”. Ikään kuin en sitä jo tietäisi!?

Kun sitten koira hetken päästä TAAS tuli meidän pihallemme, mulla täyttyi mittaristo ja hermoradat ylikuormittuivat. Soitin naapuriyhtiön isännöitsijälle, joka käski soittaa poliisille, koska itse hän ei kuulemma voi juuri mitään tehdä ja poliisin huomautus yleensä tepsii parhaiten. Harkitsin hetken ja soitin. Poliisi suhtautui tosi asiallisesti ja lupasi, että käyvät tapaamassa koiraperhettä. Käski vielä soittaa uudestaan, jos koira jatkaa vaeltelua – ”soita niin monta kertaa kuin tarvitsee”.

Ja nyt voitte lyödä vetoa: kuinka monta tuntia menee, että vihainen rottweiler tulee raatelemaan minut kostoksi?

(Jos rottweiler-perhe lukee tätä tai joku muu pitää mua ääliönä, kertokaapas mulle: mitä muuta olisin muka voinut tehdä? Mä vielä pelkään koiria, varsinkin isoja, ihan kuollakseni… Ja Venni EI pelkää, mikä on tässä tapauksessa jopa astetta pahempi ongelma.)

P.S. Sirkkelistä en käynyt rutisemassa :) Ja se vongutus loppui onneksi “jo” ennen yhtätoista.

Minussa asuu pieni leijona elokuu 23, 2006

Kello on 22:34. Naapurissa sirkkeli soi. Ei voi olla totta!

Onneksi ei ole sentään ihan naapurissa, vaan pari asuntoa on välissä. On silti ihan hilkulla, etten jo ole juossut valittamaan. Tiedän, että sirkkelin seinän takana (sirkkeli on siis pihalla, mutta omistajalla on seinät ympärillä) asuu yksivuotias ja toisella puolella vastasyntynyt ja viisivuotias, perheineen obviously. Jos meidän aidan takana laulaisi sirkkeli tähän aikaan, mä lähtisin tykin kanssa kylään!

Tästä sujuvasti asiaan: olen löytänyt leijonan sisuksistani. Kyllä, olen jo pitkään – aina? – osannut olla tarvittaessa kiukkuinen ja ponteva ja raivotakin. Olen osannut vaatia sitä mikä minulle kuuluu, kiroillut ratin ja tiskin takana sekä kiukutellut vaikkapa onnettomasta palvelusta. Aiheesta vain, tietty. Asiallisesti, ilman muuta. (heh)

Leijona minussa viittaakin nyt siihen leijonaEMOON, jonka vasta nyt olen sisuksistani löytänyt. Auta armias, jos joku häiritsee minun lapseni unta! Varjelkoon, jos joku (aikuinen) kohtelee minun lastani aavistuksenkaan epäkunnioittavasti! En edes uskalla kuvitella, mitä tapahtuisi, jos jonkun hyypiön laiminlyönnin vuoksi Vennille aiheutuisi edes naarmun tapainen…!

Tämän sanottuani en enää ihmettele yhtään, että neuvolassa olen saanut terveydenhoitajalta vain kilttiä hymistelyä, eikä Vennin blogiin ole tullut ainuttakaan kriittistä kommenttia. Olen pelottava, murrr! :D

Taidan mennä nyt haukkumaan nuo sirkkelimiehet.

Minä ja kirjat elokuu 23, 2006

Tämä meemi on kiertänyt jo melkein kaikki (sadat) blogit, joita seuraan. Pitää kai itsekin tarttua, vaikka tää vaikea onkin.

1. Kirja joka muutti elämäsi?
Ekana tulee mieleen Anne Frankin päiväkirja, jonka luin joskus 10-vuotiaana. Ei se nyt mun koko elämääni toki muuttanut, mutta tuolloin teki kyllä järisyttävän vaikutuksen. Olin ihan järkyttynyt, itkin ja muuta. Murrosiän maailmantuska pamahti päälle ennen aikojaan :)

2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?
Näitähän riittää. Kaikki tyttökirjat esimerkiksi – Anna-sarjan ja Runotytöt osaan ihan ulkoa ja muitakin nuortenkirjoja. Kahlaan niitä mökillä edelleen. Perhe jo suorastaan nauraa, kun tuhannennen kerran nappaan käsiini Merja Otavan Minä Annika ÄP:n (tätä kirjaa on yksi kappale mökillä ja yksi kotona kirjahyllyssä!).

Aikuismaisempaa (?!) osastoa edustavat ainakin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin ja Anja Kaurasen (nyk. tietty Snellman) Sonja O. kävi täällä. Jumalat juhlivat öisin kävisi muuten vastaukseksi myös tuohon edelliseen kysymykseen. Ennen sen lukemista en tiennyt, että kirja voi olla niin hyvin kirjoitettu – eli kun kirjassa vaikkapa oltiin aineissa, olin itsekin ihan aineissa. (Siis vain fiilistasolla, en toki aikuistenoikeasti.)

3. Kirja, jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Vaikeaa, vaikeaa. Ei se mikään romaani kai oikein voisi olla, siihen nyt kyllästyisi oitis. Luen yleensä kirjan about päivässä (tavallinen kirja, rento päivä), joten yhden romaanin oppisi ulkoa arviolta viikossa…

Vaan mikä sitten? Jos löytyis vaikka joku tukevaakin tukevampi historiateos, sanotaanko 500 viime vuotta perusteellisesti selostellen, se voisi käydä :) Sivistyisin siellä autiudessa.

4. Kirja, joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi?
Huikentelevaiseksi, hui..? Ehkä lähimmäksi pääsee jo (toistuvasti) mainittu Jumalat juhlivat öisin. Ensilukemalla pääsin suorastaan sfääreihin :)

Jos puhutaan pelkästä hyvästä fiiliksestä, silloin on mainittava Anne Tylerin koko tuotanto. En tajua, miksei niin korkealuokkaista kirjailijaa kehuta enemmän? Kukaan ei tunnu edes tietävän Tyleristä. Uutta kirjaansakaan ei (vuosi sitten) mainostettu missään! Onhan se kai hömppää, jos ihmissuhdejutut sellaiseksi lasketaan – vaan kaunista, älykästä, hyväntuulista, aitoa elämää. (Tämän voisi luulla olevan maksettu mainos, mutta ehei sentään :)

5. Kirja, joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin?
Yllättävän vaikea kysymys, vaikka olen kuvitellut lukeneeni paljon tunteita herättäviä kirjoja. Olisiko William Styronin Sofien valinta yksi tällainen…? Niin ja se Anne Frank tietty kans silloin aikanaan. Samaa sarjaa ovat molemmat, tiedän.

Myös esimerkiksi Virve Sammalkorven Metsän keskellä maja itketti sekin, vaikka lajityyppi taitaa olla lähinnä psykologista kauhua..? Olin kuitenkin juuri tullut äidiksi ja kirjassa lapselle käy kehnosti, joten ymmärrettävää kaiketi.

6. Kirja, jonka toivoisit kirjoitetun?
No, tämä ainakin on helppo. Kirja, jonka kirjoittajaksi on merkitty Inka Partanen.

7. Kirja, jota et toivoisi kirjoitetun?
Vaikea sanoa, koska en lue huonoja kirjoja, siis loppuun. Mulla on periaatteena, että noin kymmenen prossaa sivuista pitää kahlata, mutta sitten saa – ja pitää – lopettaa, jos ei kolahda.

Tietysti tähän kysymykseen voisi vastata jotain sellaistakin, että se-ja-se kirja on aiheuttanut eniten vahinkoa ihmiskunnalle, se olisi saanut jäädä kirjoittamatta. Minäpä en silti vastaa mitään sellaista. Ensinnäkään en viitsi miettiä mitään noin syvällistä. Toiseksi olen sitä mieltä, että kirjat eivät vahingoita ketään tai mitään – vaan ihmiset.

Silkkaa fyysistä pahoinvointia aiheutti Bret Easton Ellisin Amerikan psyko (siis todella: kuvotti!), mutta tämä katsottaneen kai kirjan ansioksi, joten eipäs toivoteta tätäkään teosta hornaan :)

8. Kirja, jota parhaillaan luet?
Siis mikä niistä? Mullahan on yleensä ainakin pari kirjaa kesken. Nyt on ainakin Jane Austenin Viisasteleva sydän, Will Fergusonin Onni TM ja José Carlos Somozan Clara ja varjot. (Siinäpä skaalaa, eikös!) Niin ja Vennin kanssa luemme Janoschin Suurta Panama-kirjaa :)

9. Kirja, jonka aiot lukea?
Noh, helpompaa olisi ehkä listata ne, joita EN aio lukea. Olen aika kaikkiruokainen ja pohjaton näissä lukuhommissa. Esimerkiksi luin viime viikolla mm. Margaret Atwoodin Oryx ja Craken, joka oli niin hyvä (suosittelen!), että taidan etsiä käsiini muutkin Atwoodin teokset. Näin teen aika usein – yhden helmen kun löydän, kahlaan läpi koko tuotannon. (EN aio lukea mm. ensimmäistäkään Sidney Sheldonia. Pitäähän mun säilyttää edes imagoni rippeet ;)

10. Haasta viisi bloggaajaa.
Bongasin tämän itsekin muualta ”vapaaehtoisesti”. Olkaapa hyvät te muutkin ja napatkaa tästä.

Hautajaiset elokuu 13, 2006

Olen suunnitellut omia hautajaisiani.

Siis täh? Siis apua? Siis ei? Niin, tiedän – kuolema ja kaikki siihen liittyvä ovat jonkinmoinen tabu täälläpäin maailmaa. Siksi sen otinkin puheeksi.

En siis ole masentunut tai onneton tai mitään sellaista. Hautajaiset vain tulivat puheeksi miehen kanssa tässä jokin aikaa sitten, ihan viattomasti, eikä siinä minusta mitään pahaa ole.

Itse asiassa kamalaa on vain se, että edes tosi vanhojen tai erittäin sairaiden ihmisten ei anneta ajatella kuolemaa, kun se muka on niin hirveää (en ole vanha enkä sairas, vain myötätuntoinen). Siis tiedättehän sen keskustelutyypin:

Pappa: ”Kun minä kuolen, muistathan…”
Sinä: ”Voi Pappa, älä nyt tuollaisia puhu. Ethän sinä mihinkään ole kuolemassa.”

Minusta kuolemasta, omasta kuolemasta, pitäisi puhua enemmän. Mistä hitosta muuten kukaan tietäisi, mikä se vainajan tahto on? Eikö juuri sen tahdon tietäminen helpottaisi käytännön järjestelyjä muutenkin raskaalla hetkellä, jolloin pikkuasiatkin voivat tuntua äärettömän suurilta? Ehkä kuolemasta puhuminen voisi helpottaa kuolevan ahdistustakin, siis jos tuntee kuolevansa (ja jokainen tuntee joskus, luulisin)?

Kuinka moni mummeli oikeasti haluaisi sen kalleimman ruumisarkun, seitsemän sorttia muistotilaisuuden pitopöytään ja roisin perintöriidan? (Mummeli halusi vain orvokkeja haudalle ja koiralle hyvän kodin, vaan kun kukaan ei koskaan antanut kertoa.)

Takaisin minuun, vaikka en mummeli olekaan enkä ajatellut kuolla vielä 50 vuoteen. Minä haluan tuhkauksen ja tuhkan mökkisaaren lähelle mereen. Papista ei ole väliksi, eikä virsistä, mutta saahan noitakin olla, jos tykkäätte. Pari kivaa laulua voisi joku laulaa, ainakin sen Niin kaunis on maa (joo joo, olen sisimmältäni aika nyyhky). Minä en halua mitään lehti-ilmoituksia (hyvä ihme sentään, en todella!) enkä kirkkomaan multaa. Jos jonkin sortin hautapaasi halutaan, siitä vain (sinne mökille mieluiten), mutta ei ristiä kuitenkaan. Kiva voisi olla vaikka puu, siis elävän puun istutus. Ei haittaa edes jos se seuraavana kesänä kuolee kuivuuteen, ajatus on tärkein :)

Perintöasioihin palaan sitten joskus, kun minulle on kertynyt jotain testamentattavaa. Arvelisin, että parikymmentä vuotta vielä menee.

Voihan sitä tietysti niinkin ajatella, että hautajaiset eivät ole vainajaa varten, vaan eläviä – siis heidän lohdukseen tarkoitettu. Mutta kyllä minusta hautajaisissa yleensä on koskettavimmalta ja lohdullisimmalta tuntunut se, mikä on ollut juuri vainajaa varten ajateltua: pois nukkuneen lempilaulu, arkun laskeminen sukulaisten viereen, kukat kuten hääkimpussa joskus vuosikymmeniä sitten tai muu henkilökohtainen. Se on surun terapiaa se, juuri omaisille…