Nakuna netissä heinäkuu 25, 2006

Ikuisuuskysymys: miten paljon netissä ja blogistanissa voi / pitää / kannattaa / uskaltaa itsestä paljastaa?

Minun linjani on tähän asti ollut sellainen, että melkein kaiken. Full monty, siis, noin likimain. Linja on valittu sattumanvaraisesti ja harkitsematta, mutta ei kaduta.

Mielestäni minulla ei ole mitään menetettävää. Enhän kulje kadullakaan huppuun piiloutuneena, puhelinnumeroni on julkinen ja kun olen töissä, nimi (joskus kuvakin) on usein lehdessä. Mielipiteitäni en ole koskaan salaillut (öhöm, sanovat nyt sankat joukot, olisiko joskus syytä?).

On tietysti ihan tosielämää, että täällä virtuaalimaailmassa, kuten tavallisessakin, pyörii myös epämääräistä väkeä. Ihmisten henkilöllisyyksiä on käytetty väärin, on ollut ahdistelujuttuja ja muuta sekopäistä.

Toisaalta jos joku haluaa soitella minulle pilapuheluja, numeron saa selville noin kuudessa sekunnissa – oli minulla blogia tai ei. Kaikkea muuta kivaa minusta löytyy googlettamalla, senhän taitaa jo jokainen psykopaattikin.

Tietysti minulla jotain rajoituksia nettialastomuudelleni – rinnastettavissa ehkä miniatyyribikineihin, joita en kyllä livenä käytä ;) (vaikka bikinikuva itsestäni päätyikin äsken puolivahingossa nettiin – huh!). Puhelinnumeroani en ikinä kirjoita verkkosivuille. Keskustelupalstoilla saatan esiintyä nimimerkillä. En kerro blogissa, koska olemme matkoilla tai koska olen home alone. En julkaise lupaa kysymättä kuvia, joissa on muita ihmisiä kuin minä ja perheeni. Vaihdan salasanojani taajaan ja nettilomakkeisiin täytän yleensä jonkun toissijaisista sähköpostiosoitteistani.

Jos itse olen netissä vain melkein nakuna, lapsiressuni olen singonnut virtuaalimaailmaan täysin kelteisillään. Vennistä maailma tietää halutessaan kaiken. Siitä saan varmasti kuulla viimeistään silloin kun poika on murrosiässä. Ellei siihen mennessä koko netti ole jo kaatunut ;)

Oliskohan tässä? heinäkuu 22, 2006

Juuri edellä kaipasin metablogia linkkivinkkilähteekseni. Ja kas, mitä löysinkään! Jospa Blogiskoopista tulisi hyvä mesta?

Ilmianna metablogi! heinäkuu 21, 2006

Olen viime aikoina hurahtanut lopullisesti blogeihin. Feedreaderini seuraa puolestani jo yli 40:ää blogia (huh!) ja lisäksi piipahtelen säännöllisesti joissakin, joilla syöttöä ei ole. (Tähän päälle uutiset ym. – alkaa tuo laatuaika aviomiehen kanssa jäädä vähiin :)

Mitä enemmän blogistania ja vaikkapa Blogilistaa kahlaan, sitä selvemmin huomaan, mikä täältä puuttuu. Tai ainakin käsittääkseni puuttuu – korjatkaa HETI jos olen väärässä!

Blogistan tarvitsee blogiblogin. Blogisanomat lopetti, kun ylläpitäjät uuvahtivat taakkansa alle, eikä mitään vastaavaa ilmeisesti ole. Puhun siis nyt suomenkielisestä blogimaailmasta, muualla hyviä blogiblogeja kyllä on. Joillain lehdillä ja vastaavilla on palstoja (myös verkossa), joissa arvioidaan ja esitellään blogeja, mutta tarvittaisiin myös paljon monipuolisempi blogiblogi.

Blogisanomien jäähyväisissä Mediaopettaja ehdotti, että sanomat olisi helpointa korvata blogilla, johon kaikki tai ainakin monet bloggaajat voisivat syöttää suosituksiaan ja / tai arvioitaan. Ehdotus on niin hyvä, että olen jopa harkinnut toimeen tarttumista.

Ongelmaton tuo juttu ei tietysti ole. Ensinnäkin, jos tuonkaltainen blogiblogi ottaisi kunnolla tulta, siitä tulisi nopeasti myös työläs – vaikka kirjoitustyö olisikin jaettu ns. kaikille kiinnostuneille.

Toinen ongelma on siinä, millä kriteereillä suosituksia voisi tehdä. Entä jos joku kehuisi nimimerkin takaa omaa blogiaan tai vaikka kaverin blogia? Sivusta tulisi mainospalsta, eikä siten edes puoliluotettava vinkkisivu. Tietysti voisi edellyttää, että metabloggauksen tekijä julkaisisi tekstinsä myös omassa blogissaan, jolloin erilaiset jääviydet paljastuisivat vääjäämättä (aina löytyy joku tarkka kommentoimaan).

Kevyintä olisi ehkä sitten kuitenkin aloittaa tekemällä arvioita itse, ilman aikatauluja ja deadlineja. En itse edes yrittäisi sitä mitä Blogisanomat; on yksinkertaisesti mahdotonta seurata koko blogosfääriä edes pintapuolisesti.

Unelmien täyttymys olisi saada joskus työpaikan pomot vakuutettua siitä, että blogiblogi toimisi hienosti myös maakuntalehden verkko- ja paperisivuilla. Saisin palkkaa bloggaamisesta, sehän vasta olisi mahtavaa!

Mutta siis: onko jossain jo tällainen (hyvä, monipuolinen, jopa kattava) blogiblogi? Missämissä?

Uhkailijatoimittaja tässä hei heinäkuu 20, 2006

Lisää terveisiä Areenasta. Nyt piti puhua maakunnan ja pk-seudun suhteesta uutisissa ja mediassa. Sitäkin sivuttiin… :) Oikein hyvä keskustelu, tätä lisää.

Maria Guzeninaa en ole ennen kuullut ja täytyy sanoa, että petyin. En vain ollut eri mieltä melkein kaikesta vaan jäin melkein joka lauseen jälkeen kaipaamaan perusteluja.

Esimerkiksi näin häntä kuulin (ei suoria sitaatteja kuitenkaan, eihän tässä töissä oltu)

- Maakuntalehdet todellisuudessa vahvasti puoluesidonnaisia, puolueettomuus vain teeskentelyä.
- Valtaosa (Satakunnan Kansan?) toimittajista on hengeltään demareita.
- On syytä pelätä, että sivistys katoaa tästä maasta, kun journalismi on yhä pinnallisempaa ja pintapuolisempaa.

Etenkin tuo viimeinen jäi ihan kismittämään, sen verran yleisestä kauhukuvasta on kyse. Toki on heitäkin, joiden maailmankuva on Seiskan varassa. Silti ei edes Maria G. voine kiistää, että mediakentän huima monipuolistuminen on lisännyt näkökulmia ja aiheiden kirjoa sekä laajentanut laatuskaalaa (skaala venynyt molempiin suuntiin!). On hirvittävää yleisön aliarviointia kuvitella, etteikö se ns. tavis kykenisi valitsemaan ja kriittisesti lukemaan mediaa.

Toki on totta myös se, mitä mm. Pekka Karhuvaara totesi: mediakeskustelua käydään Suomessa liian vähän, ainakin isoilla areenoilla (sic!). Siihen toivon minäkin parannusta.

Paras heitto taisi tulla Aarno “Loka” Laitiselta, vaikka en olisi ikinä uskonut olevani hänen kanssaan mistään näin samaa mieltä. Loka piikitti meitä mediaihmisiä siitä, miten olemme antaneet ”uhkailujournalismista” syntyä niin suuren bisneksen. Hän viittasi ennen kaikkea ympäristöuhkiin, joita suoltavat lukemattomat tahot (”viherpiipertäjät”, joita on kuulemma virkamiehistä poliitikkoihin) ja joita journalistit kuuliaisesti painavat lehtiin ilman kritiikin häivää.

Minä olen – tietysti! – sitä mieltä, että ympäristöasiat ovat tärkeitä jne. Vaan sepäs ei olekaan pointti. Pointti on se, että uhkakuvien edessä media on liian usein polvillaan. Uhathan ovat niin herkullista materiaalia! Kuten yleisöstä huomautettiin, sama pätee myös esimerkiksi rikollisuudella uhkailuun ja moneen muuhunkin median lempiaiheista. Esimerkiksi huumeista on tehty karmea peikko, joka vaanii Pihtiputaan mummoa aivan liiterin kulmalla, hui kauhistus. Mittasuhteet ovat monesti niin hukassa ettei tosikaan, eikä lähdekritiikissäkään ole kehumista.

Tunsin piston sydämessäni… :)

Hyvä yritys heinäkuu 19, 2006

Terveisiä Suomi-Areena-keskustelusta. Puhuttiin Satakunnan tulevaisuudesta (huh). Äänessä oli kunnallispoliitikkoja ja eduskuntavaaliehdokkaita (huh huh).

Ihan kamalasti uutta ei kyllä jäänyt käteen, vaikka yleisökin oli jokseenkin aktiivista (se oli tosi jees!). Työpaikkoja tarvitaan, palvelut kuntoon, liikenneyhteyksiä parannettava eli diiba daaba tuttu kaava.

Hiukan jäi vaivaamaan se, että monta kertaa esiin nostettiin yrittäjyyden tukeminen, jotta maakuntaan saataisiin luotua uusia työpaikkoja. Kyllä, yrittäjät ja yritykset ovat tärkeitä, mutta ei yrittäjyydestä silti miksikään viisastenkiveksi ole. Nyt jo on merkkejä siitä, että pienyrittäjyys on yhä useammassa tapauksessa vain pätkä- ja paskatyön yksi alalaji. Yritykset ulkoistavat työn pikkufirmoille ja samalla ulkoistetaan kaikki velvoitteet.

Okei, paluuta niihin ”kaikille vakipaikka tai eläkevirka” -aikoihin ei ole, sen myönnän ja hyväksyn. Silti on isojen firmojen (puhumattakaan kuntatyönantajasta!) ihan turha kuvitella, että vakituinen työntekijä on vain ylimääräinen kustannuserä ja vastaava hyöty ilman tappioita saadaan ostamalla työsuoritus pienyrittäjältä – tai mikä vielä hirveämpää, vuokratyöfirmalta. Vaikka onhan se kätevää: yksi yrittäjä tekee helposti ainakin kahden vakityöntekijän työt, vuokratyöntekijä vielä useamman. Sitoutumista ja pitkäjänteisyyttä ja mielenterveyttä on kyllä silloin turha odottaa, mutta ehkä se ei olekaan tärkeää.

Joo joo, yrittäjä on itsenäinen ja vapaa ja saa työstään vaikka mitä tyydytystä. Vaan tuokaapa minulle yksi läpeensä onnellinen pienyrittäjä niin minä tuon vastineeksi heti kymmenen onnetonta, rasittunutta ja kyykytettyä (toki moni osuu tähän väliinkin). Yrittäjyys ei yksinkertaisesti sovi kaikille eikä siksi riitä merkittäväksi ratkaisuksi työpaikkapulaan. Ei ainakaan silloin, jos tuetaan yrityksiä, joiden tarkoitus on vähentää muiden yritysten henkilöstötarvetta.

P.S. Keskustelussa nousi esiin (jo vanha) ehdotus siitä, että Satakunnasta ryhdyttäisiin toden teolla tekemään energiamaakuntaa. Siis ei vain mitään ydinvoimalakeskittymää, vaan esimerkiksi tuulivoimaedelläkävijää. Kannatetaan!

Jazztyttö, jazztyttö heinäkuu 16, 2006

En ole asunut Turussa kymmeneen vuoteen, mutta silti esittelen itseni aina turkulaiseksi. Yhä useammin kuitenkin huomaan, että minussa taitaa asua myös pieni porilainen (vaikka viimeksi tänään meillä pohdiskeltiin muuttoa täältä pois…).

Erityisen vahvasti se pieni porilainen nostaa päätään näin kesällä, kun jatsit ja muut vetävät kaupunkiin sankat joukot ystäviä, sukulaisia ja puolituttuja, joille pääsee esittelemään paikkoja.

Ja voi vitsi mitkä jatsit täällä taas on alkamassa! Ensin viisi päivää ilmaista ohjelmaa lapsiperheille aamusta iltaan. Ohessa alkumaistiaisia muille tulevasta jazzhumusta. Sitten viikon puolivälissä tajuton marssitus yhteiskunnallista keskustelua Suomi Areenalla. Loppuhuipennuksena ne varsinaiset jazz-päivät.

Lastenhoitopoliittisista syistä taidan missata sen varsinaisen jazz-tarjonnan tänä vuonna aika totaalisesti (yritän paikata vajauksen lastenkonserttipuolella). Suomi Areenaa sen sijaan odotan niin uteliaana, että raahaudun paikalle vaikka vaunujen kanssa.

Ei kai tilaisuuksiin sentään ole alaikärajaa? :)

Olen ruksannut ohjelmasta kaikkiaan 11 keskustelutilaisuutta EU-politiikasta mediaan ja uskonnosta tasa-arvokysymyksiin. Voi olla, että en ihan ehdi jokaiseen…

Turhan raskaita aiheita kesäpäivien ratoksi? Ehkä, mutta entäpä jos näissä tilaisuuksissa – edes yhdessä niistä?! – yllettäisiin vaikkapa niiden parhaimpien kokemieni yliopistoseminaarien keskustelutasoon? Tai edes sinne päin, edes laadukkaan kapakkadebatin tasolle, sekin olisi jo jotain!

Kyynikko minussa kyllä puhkuu, että nimekäs puhujakaarti on lupautunut mukaan vain ilmaisten jazz-lippujen toivossa ja että mahdollinen yleisö saapuu paikalle ainoastaan televisiokameroita varten. Vaan eipäs kyynistellä nyt, kun se on oikein ylemmältä taholta kielletty ;)

Jos muista ei irtoa älykästä argumentointia ja asiantuntevia jatkokysymyksiä, minun on varmaan pakko sulattaa äitiyden syväjäädytys aivolohkoistani ja tarjoutua avaamaan suuni. Olenhan sentään turkulainen.

Vesipöhö heinäkuu 16, 2006

Satakunnan Kansa kirjoitti tällä viikolla kesän – todellisuudessa kai jo viime kesän – hitistä, kotipihojen megauima-altaista. Ei siis niistä pienistä puhallettavista, vaan sellaisista, joihin jo mainoksenkin mukaan mahtuu ”koko suku polskimaan”. Jutussa pohdiskeltiin veden puhdistusta ja altaiden saatavuutta. Sivulauseessa tuli mainittua, että tuommoinen allas nielaisee tuhansia litroja vettä.

Haastateltu hygieenikko suositteli, että vesi vaihdettaisiin useammin kuin viikoittain, mieluiten päivittäin. Siis herranen aika – tuhansia litroja vettä päivittäin! Mihin käytetty vesi lorutetaan, nurmikolle vai? Ja mistä se edes tulee, keittiön hanastako? Minä kun olen tuntenut huonoa omatuntoa, kun olen antanut lapsen kastella ”kukkasia” (eli lähinnä omia kenkiään) jopa monta kastelukannullista päivässä.

Sattumalta samana päivänä keskusteltiin YleX:llä pullovedestä, tuosta todellisesta turhakkeesta. Tajutonta, että sitä juodaan Suomessa yli 100 000 litraa joka kuukausi, vaikka hanasta tulee ihan juomakelpoista ja paikoin jopa hyvänmakuista vettä.

En minä itse mikään pyhimys tietysti ole. Meillä on pihalla puhallettava uima-allas (vetoisuus 68 l), ja isommissa, julkisissa uima-altaissa viihdyn kiitettävästi. Pullovettä en ole ostanut kuin ehkä kaksi kertaa elämässäni, mutta tosi usein tulee ostettua pikkupullo limua, ja se vasta idioottimaista onkin.

Vähän tässä siis pelottaa, että jo silloin kun oma lapsi on aikuinen, meille vuosituhannen vaihteen tuhlureille naureskellaan – tai vielä surullisempaa, meitä paheksutaan rankasti. Biologian tunnilla kerrotaan ajasta, jolloin ilmainen juomavesi valutettiin nurmikolle ja kaupasta raahattiin muoviin pullotettua kamaa juotavaksi. Hävettää jo valmiiksi.

Taisi vielä olla niin, että melkein puolet pulloissa myytävistä “lähdevesistä” on – kraanavettä!

Piloillehemmottelija heinäkuu 12, 2006

Yksi haastavimmista asioista lastenkasvatuksessa on ”missä vaiheessa”. Missä vaiheessa lapselta voi vaatia, että ruuasta edes valtaosa päätyy suuhun eikä esimerkiksi tapettiin? Missä vaiheessa lapsen kuuluu osata aakkoset takaperin ja Maamme-laulu ruotsiksi? Missä vaiheessa lapselle on ostettava mikäkin hilivitkutin, kun muillakin kerran on?

Lapsen taitojen ja tarpeiden arvioiminen on vaikeaa, koska lapset oppivat asioita, kantavat vastuuta, kehittyvät ja taantuvat tosi eri tavoin. Kalenteriin katsominen ei auta, eikä synttärikakun kynttilöiden määrä kerro juuri mitään.

On kuitenkin suorastaan kipeää, että aikuisten epätietoisuuden vuoksi lapsilta tunnutaan vaativan ihan kamalan paljon ihan kamalan nuorena. Lasta kun ei kuulemma saisi hemmotella tai totuttaa huonoille tavoille.

Okei, tokihan näin voi käydä. En itsekään ehkä ostaisi kaksivuotiaalle mopoa tai syöttäisi koululaiselle jäätelöä joka aterialla, jos tämä sellaista hoksaisi pyytää. Yli hilseen meneviä kasvatusneuvoja tulvii silti ovista ja ikkunoista, vaikka meillä on vasta yksi yksivuotias.

Vauva pitää nukuttaa heti omaan sänkyynsä, muuten se vielä tottuu liikaa äidin läheisyyteen.
Ai, lapsi voi saada liikaa läheisyyttä ja turvaa…? En ole kyllä koskaan kuullut kenestäkään, joka ei olisi lopulta siirtynyt vanhempien vierestä omaan sänkyynsä. Enkä kenestäkään, joka olisi häiriintynyt liiasta huolenpidosta.

Älä nyt vain totuta sitä nukahtamaan rinnalle, muuten se ei opi koskaan nukahtamaan itse.
Aha, ja sitten se kai valvoo loppuikänsä, kun imetys lopetetaan?

Lapsella on siinä-ja-siinä iässä (useimmiten kuulee, että noin 4-5-kuisena) herkkyyskausi lusikalla syömiseen, silloin pitäisi kiinteät heti aloittaa, että lapsi oppisi.
Tietääkseni jopa aikuiset apinat oppivat syömään lusikalla, joten tuskin se herkkyyskausi viimeinen mahdollisuus on.

Vieläkö se syö yöllä? Kyllä sinä nyt hemmottelet sen piloille, äkkiä unikouluun! Ei sillä voi nälkä olla.
Tähän sanon vain, että mitä se muille kuuluu, mitä meidän sängyssämme yöllä tapahtuu.

Kyllä lapsen pitää tottua siihen, että on elämää ympärillä. Älkää nyt vain hyssytelkö liikaa.
Nukkuisitko itse sirkuksessa?

Lapset ovat niin joustavia, ei niiden vuoksi tarvitse koko elämää pistää uusiksi. Lapset kainaloon vain ja liikkeelle.
Kukahan siinä ensimmäisenä hulluksi tulee, kun yliväsynyt kersa karjuu uupumustaan?

Välillä tuntuu siltä, että pian vanhemmat alkavat sisustaa esikoiselleen omaa yksiötä jo odotusaikana, jotta lapsi pääsisi mahdollisimman pian omilleen, eikä vain missään tapauksessa tottuisi liikaan huomioon.

Minä väitän, että meillä kaikki pikkuisen elämän isot muutokset – esimerkiksi nukkumiseen ja ruokailuun liittyvät – olisi voitu siirtää vuodella eteenpäin, eikä siitä olisi ollut mitään haittaa. Päinvastoin. Vaikka vanhemmat tietysti pääsevät helpommalla, jos sen joustavan lapsukaisen opettaa heti synnytyslaitoksella lämmittämään itse ruokansa mikrossa…

Kokemus tuo kai edes joskus järkeä mukanaan – sanovat ainakin, että suunnilleen ne perheen kolmannet tenavat ja siitä eteenpäin saavat olla vauvoja, taaperoita, lapsia pidempään kuin ensimmäiset testiversiot.

Aarre löytynyt ja nörttitesti heinäkuu 6, 2006

Taas positiivista vaahtoa (herranen aika!).

Tällä kertaa olen – taas – innostunut kivasta teknisestä hommelista, joka yllättäen on säästänyt minulta aikaa. Yleensähän uusi intohimon kohde vie, kuluttaa, vaatii aimo lohkaisun vähäisestä vapaa-ajastani, mutta tällä kertaa siis ei.

Tämä aarre on rss/atom-syöttö. Voi rakkaat ihmiset, kokeilkaa!

Ja jotta outo(?) sanayhdistelmä ei säikäyttäisi, heti perään lyhyt selitys. Netistä ladataan ilmainen pikkuohjelma omalle koneelle (esim. Feedreader). Ohjelmaan syötetään tiedot nettisivuista, joita halutaan seurata (blogeja, uutisia tms.). Kun ohjelman tämän jälkeen avaa, se kertoo heti, mitkä sivut ovat edellisen kerran jälkeen päivittyneet. Uudet tekstit voi lukea suoraan ohjelman avulla tai sitten voi mennä nettiin ja lukea sivun sitä kautta. (rss ja atom-termit viittaavat siihen ”kieleen”, jota nuo ohjelmat lukevat. Esimerkiksi tämän sivun atom-osoite on http://vaahtoa.blogspot.com/atom.xml.)

Käyn joka päivä tarkistamassa vähintään 20-30 nettisivua, blogeja ja uutissivuja, joista vain muutama kerrallaan sisältää uutta kamaa. Nyt ei tarvitse enää piipahtaa sivuilla turhaan. Ajan säästö on merkittävä! (Noh, tokihan alan nyt rohmuta seurattavia sivuja entistä kiivaampaa tahtia, mutta ei puhuta siitä…)

Näemmä insinöörit kehittävät ratkaisuja ongelmiin ennen kuin niitä ongelmiksi edes tunnistan :)

****

Olen melko varma, että viimeistään nyt pidätte kaikki minua nörttinä. Ei se mitään, olen samaa mieltä – enkä sitä edes häpeä, päinvastoin.

Toisaalta, mitenkäs nörtti oikein määritellään? Varmaan tuhannella eri tavalla, mutta tietysti ainut oikea kriteeristö on itse luomani. Eli:

Nörtin

1) …tärkein kodinkone on tietokone.
2) …vapaa-ajasta valtaosa kuluu koneella.
3) …tietokone on varusteltu huolella ja harkiten, rahaa säästelemättä (toki tulotasoa mukaillen).
4) …tietokonepulmien ensimmäinen ratkaisu on omassa päässä. Vasta kun kaikki omat kikat on kokeiltu – ja niitä riittää – nörtti pyytää apua. Yleensä nörttikaveriltaan, ilmaiseksi tietysti.
5) …sosiaalisista kontakteista valtaosa toimii kokonaan tai osittain verkon välityksellä.

Entä minulla?

1) Ei. Tietokoneen häviäminen aiheuttaisi takuulla näppylöitä, mutta pahinta se ei ole. Pyykkikone on meidän perheen keskipiste. Ilman sitä tulisin hulluksi.
2) Kyllä, jos vapaa-ajaksi lasketaan Vennitön aika. Unta ei kai sentään vapaa-aikaan lasketa? Niin hullu en ole, että tinkisin unesta tietokoneen vuoksi. Paitsi nyt :)
3) Ei. Ihan peruskone. Ohjelmia ehkä keskivertoa enemmän.
4) Kyllä ja ei. En ole ihan avuton. Mielelläni ensin sotken koneen lopullisesti ja vasta sitten soitan helpdeskiin :) Nörttikavereita ei kuitenkaan ole liikaa.
5) Ei ja ehkä. Olen koukussa blogeihin, postituslistoihin ja pariin keskustelupalstaankin. Tunnen joitain ihmisiä pelkästään verkon kautta. Sosiaalisempi olen silti elävänä, vaikka tämmöinen kotihiirulainen olenkin.

Lasketaanpa siis: sain nörttiasteikolla pisteitä noin kaksi kautta viisi, jos kaksi viimeistä kelpaa puolikkaan pisteen arvoisiksi. Ei kovin nörde siis.

Kuinkas Sinä, arvoisa lukijani, sijoitut nörttiasteikolla?

Kiinteistövälittämättömyys heinäkuu 5, 2006

Tästä olen jo pitkään halunnut vaahdota, oikein sormet syyhyävät!

Taustaa: olemme jo vuoden päivät etsineet taloa. Siis sitä ihka oikeaa ekaa omakotitaloa, joka lopullisesti sinetöisi keskiluokkaisuutemme. Kiirettä meillä ei ole, kun tässä – sinänsä tosi kivassa – nykyisessä rivarinpätkässä olemme asuneet vasta reilut kaksi vuotta, eikä tuo tulevaisuus muutenkaan ole ihan lukkoon lyöty, edes kotipaikan vertaa.

Vaan mieli tekisi taloa. Joten ei kun katselemaan. Jos kiva koti tulee eteen, kaupat tehdään takuuvarmasti.

Olemme vuoden aikana käyneet katsomassa ehkä kolmisenkymmentä taloa. Näistä vain pari on ollut ihan hakuammuntaa, muihin olemme lähteneet aika tositarkoituksella. Eteen on tullut pelkkiä järkytyksiä järkytyksen perään. Ei, ei talojen vuoksi, vaikka uutta ei meillä vielä olekaan. Vaan ne myyjät!

Yhtään myyntipuhetta en ole kuullut. Kukaan välittäjistä ei ole osannut kertoa asunnosta mitään sellaista, mikä ei paperilla jo lukisi tai muuten olisi ilmeistä. Yksikään ei ole antanut sellaista vaikutelmaa, että olisi meidän tai edes myyjän asialla. Välittäjät suhtautuvat työhönsä kuin portsarit: kun asiakas on kävellyt ovesta sisään (tai ulos!), kiinnostus loppuu siihen. Näin tapahtuu niin massanäytöissä kuin visiiteillä intiimisti vain välittäjän ja meidän kesken.

Muutama asunnonvälittäjä on sentään avannut suunsa. ”Mitä etsitte?” ja ”Saanko puhelinnumeron?”. Humalaiset miehet baaritiskillä ovat verbaalisesti lahjakkaampia. Lienee turha mainita, että soittoja ei ole tullut – ja me olemme sentään tavanneet välittäjiä takuulla jokaisesta kaupungin välitysfirmasta.

On tietysti mahdollista, että asunnonvälittäjät ovat olleet niin ammattilaisia, että ovat olleet haistavinaan meissä ”ikuiset hakijat”, joille mikään talo ei riitä. Vaan vikaan menee sielläkin. Emme ole epätoivoisia, mutta tuskin myöskään liian ronkeleita. Enkä sitä paitsi usko, että välittäjilläkään olisi varaa olla turhan nirsoja asiakkaiden suhteen.

Itse asiassa huolimatta tästä kaikesta olemme jo törmänneet yhteen nappitaloon, johon olisimme hyvin voineet rakastua (taisin vähän rakastuakin!). Ilahdutti, että juuri sen talon myyjä oli innokas ja energinen. Pahoitteli kyllä, että talosta oli jo tehty tarjous, mutta lupasi etsiä meille muita ehdokkaita.

Kävimme katsomassa pari muuta, emme rakastuneet. Kului pari viikkoa ja huomasimme sen ihanan talon jälleen myytävien palstalla, kuvan kera. Mitä pirua?!? Kiinteistövälittäjä, jolle olin takuuvarmasti rakkauteni (siis taloon) paljastanut, ei vaivautunut sen vertaa, että olisi soittanut meille ja ilmoittanut, että tarjous oli hylätty ja talo edelleen kaupan. Voi perskeles.

Suivaannuin niin, että rakkaus taloon kuoli.

Tulee uusia taloja, tiedän, ja tässäkin on kiva olla. Muuttaminen on sitä paitsi mänttiä. Vaan mistä kummasta löydän työstään tykkäävän asunnonvälittäjän sitten joskus, kun talo on saatava?